Karjalaisen Paginkanzu-keskustelukerhon kutsumana olin kerholaisten juttusilla pari viikkoa sitten. Muiden asioiden ohella minulta kysyttiin, olenko koskaan tahtonut tai yrittänyt muuttaa Suomeen. En ole yrittänyt, kun en ole tahtonutkaan, minä vastasin. Olen syntynyt Petroskoissa, kiintynyt kotimaahan enkä tiedä, viihtyisinkö muualla. Minusta kyllä tuntuu, etten viihtyisi.

Paluumuutto oli kova sana meillä Karjalassa neljännesvuosisata sitten. ”1990 tieto siitä, että Suomi kutsuu inkeriläiset paluumuuttajina maahan, muutti kaiken hullunmyllyksi”, Carelian entinen päätoimittaja Santeri Pakkanen on kirjoittanut niistä ajoista (Carelia, 2/2014). Pakkanen muutti Suomeen vuonna 1991.

Monia muita kavereitani ja tuttaviani muutti Suomeen siinä hyllynmyllyssä eivätkä kaikki he olleet inkeriläisiä. Venäjää hyvästeltiin surematta, pikemmin ylimielisesti ja kerskaten. Markkamies oli rikas mies rajun inflaation aikana Neuvostoliiton jälkeisellä Venäjällä. Paluumuuttajia lähti köyhyyttä pakoon mihin tahansa työhön tai työttömiksi Suomeen, jossa pärjäsi paremmin.

Itse paluumuuttajat eivät suvainneet siitä, että heitä olisi luokiteltu elintasopakolaisiksi. He olivat suomalaisuuden helmaan pyrkiviä inkeriläisiä, joilta suomalaisuutensa olisi ollut kielletty Neuvostoliitossa ja Venäjällä. Harhaluulo, että kaikki Karjalan suomalaistaustaiset ja suomea puhuvat asukkaat ovat juuriltaan inkerinsuomalaisia, on peräisin paluumuuton myllyajoilta.

Taloudellisen tilanteen Venäjällä parannettua menetti paluumuutto loistonsa ja jopa puolet paluumuuttojonossa olleista ihmisistä jättäytyi jonon ulkopuolelle. Olen lukenut että entisen Neuvostoliiton alueelta Suomeen on tullut noin 25 000 paluumuuttajaa.

Heitä lähti melkoisesti Karjalan tasavallastakin. Minun oma elinympäristöni muuttui tuntuvasti paluumuuton tuloksena, koska monet entiset tuttavat ja kollegat lähtivät täältä Suomeen. Suhteet heihin katkesivat yleensä itsestään heidän Suomeen muutettuaan. Eipä ole monikaan meistä tätä katkeamista katunut.

Taas minä en ole koskaan katunut sitä, että olen jäänyt kotikaupunkini Petroskoihin. Olen saanut tehdä mieluista työtä taipumusteni ja kykyjeni mukaan täällä, jossa tunnen olevani kotona talvikaamoksesta ja joistakin muista vastoinkäymisistä huolimatta.

Kymmenessä vuodessa paluumuutto imuroi Viron, Pietarin ja Karjalan suomalaisen väestön lähes loppuun”, Santeri Pakkanen kirjoitti Carelian kirjoituksessaan. Kuitenkin yli 8500 Karjalan tasavallan asukasta ilmoittautui suomalaiseksi väestönlaskennassa vuonna 2010. Ennen paluumuuton aloittamista suomalaisia oli laskettu olevan vajaat 18 500 henkeä Karjalassa.

Eikä yksin Suomi ole imuroinut Karjalan väestöä. Monet hyvät tuttavani ovat muuttaneet Petroskoista Moskovaan, Pietariin ja muihin kaupunkeihin kotimaassa ja ulkomailla.

Aika näyttää, palaako kukaan heistä tai heidän jälkeläisistään koskaan paluumuuttajina Karjalaan.

 

Armas Mašin,

Carelian päätoimittaja